Mitä tahansa ihmiset voivatkaan haluta, haluavat he eniten vapautta. Meillä on synnynnäinen halu päättää itse elämästämme. Vapausaatteesta viehättävän tekee sen pohjimmainen sanoma siitä, että jokainen on arvokas yksilönä. Tiukan paikan tullen ihminen on viisaampi kuin mitä uskoisi, eikä heidän luovuuttaan tule rajoittaa keskusjohtoisella käskyttämisellä.
Kaiken politiikan lähtökohtana tulisi olla se, etteivät poliittiset päättäjät tiedä paremmin kuin kansalaiset itse miten heidän elämäänsä tulisi muuttaa. Valtion ensisijaisena tehtävänä tulee olla kansalaisten perusoikeuksien takaaminen. Valtion tehtävänä ei ole kansalaistensa mikromanageeraaminen tai pikkumainen vahtiminen. Meidän tulee sanoa tiukka ei jähmeille muoteille ja vahva kyllä joustaville ratkaisuille, jotka luottavat yksilön vapauteen valita.
Vapaudesta raskaan voi tehdä sen antama mahdollisuus onnistumisten lisäksi myös erehdyksiin. Meillä tulee silti olla yhteiskunnassa pelivaraa ottaa riskejä ja oppia harha-askelista. Valtio ei voi suojella meitä kaikilta maailman vaaroilta, vaan sen tulisi holhouksen sijaan antaa toimivat työkalut selvitä niistä omatoimisesti. Jokaisen polku elon tiellä näyttää omaltaan – ja se on hienoa juuri niin. Vapaus tuntuu hyvältä, koska jokainen saa rakentaa sellaista elämää, mitä ainutlaatuisena yksilönä voikaan toivoa.
Sosialismia markkinoidaan kauniina ajatuksena, jossa yhteisön jäsenillä on kollektiivinen pyrkimys yhteiskunnan parantamiseen politiikan avulla. Sosialismiin leimallisesti kuuluu esimerkiksi erilaiset poliittiset kampanjat, jotka ohjaavat ihmisten käyttäytymistä tiettyyn suuntaan.
Oikeastaan sosialismin ymmärtämiseksi on hyvä verrata sitä sen vastakohtaan eli valtiokriittiseen yksilökeskeisyyteen: siinä missä individualisti ei luota koko yhteisöä sitoviin järjestelmiin, sosialisti kokee sen olevan paras keino jokaisen hyvinvoinnin takaamiseksi.
Sosialismi tarkoittaa tosiasiallisesti julkisen vallan laajempaa kontrollia, koska yhteisö tietää ja taitaa paremmin kuin yksilöt erikseen mikä on kaikkien etu. Sosialismi on yksityisen hallinnan ja vapaiden markkinoiden vastakohta. Kaikesta mahdollisesta yksityisestä asiasta voidaan tehdä valtion päätäntävallan alaista. Kaikista tavoista miten sosialismia voi kuvailla paras on ytimekäs ajatus siitä, että sosialismi on lähinnä ongelmien delegoimista valtiolle paikallisten ratkaisujen sijaan.
Valtiojohtoiset ratkaisut ovat sokeita yksilöllisille tarpeille ja niiden muutoksille. Kukaan meistä ei voi ennustaa kaikkia mahdollisia tulevia tilanteita, joten olisi absurdia odottaa, että valtion johdossakaan pystyttäisiin ihmeisiin. Yhteiskunta on liian kompleksinen kokonaisuus, joka olisi ratkaistavissa erilaisten työryhmien tai komiteoiden kokouksissa. Poliittisten päättäjien tulee keskittyä siihen, että kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet hyvään elämään, eikä lähteä kikkailemaan esimerkiksi vähemmistökiintiöiden kanssa tilastollisten pikavoittojen toivossa.
Yksi sosialismin suurimmista sudenkuopista on sen itseriittoinen maailmankuva. Jotta yksilöiden vapauksia vievää sosialistista politiikkaa voisi toteuttaa, päättäjien tulisi olla täysin varmoja siitä, että heidän mielipiteensä ja tulkintansa ovat oikeita. Sosialismi ei toimi johtavana yhteiskuntajärjestelmänä koska se keskittää liikaa valtaa pienen joukon päätettäväksi, ja tämä joukko on haavoittuvainen samanlaisille ajatusvirheille kuin jokainen meistä. Valtio on todellisuudessa vain kasa ihmisiä, jotka ovat pyrkineet valtaan – ja siksi on viisainta pitää valta mahdollisimman demokraattisena ja lähellä kansalaisia.
Kuten aina sanotaan, vapauden kanssa kulkee aina vastuu. Yksilöiden tulee olla valmiita ottamaan vastuuta omasta elämästään ja valinnoistaan. Myös yhteiskunnan vastuunkanto on lopulta yksilöiden käsissä, sillä meidän kaikkien päätökset vaikuttavat maamme vakauteen ja tuvallisuuteen.
Sukupolvemme rakastaa kyllä vapauksiaan, mutta painotus vastuusta on jäänyt taka-alalle. Olemme äänekkäästi vaatimassa yhä enemmän oikeuksia ajattelematta, että joku joutuu aina maksumieheksi. Vastuunkantoa tarvitaan aina, sillä ilman huolta tulevaisuudesta, hyvinvointivaltion päivät on luetut.
Valtion tasolla vastuullista politiikkaa tarvitaan enemmän kuin koskaan. Suomen velkaantuminen on saatava loppumaan. Julkisessa taloudessa on kestävyysvaje, joka ei parane velanotolla. Otamme jatkuvasti lainaa tulevien sukupolvien piikkiin. On selvää, että valtion budjetin ollessa toistuvasti alijäämäinen, järjestelmämme ei ole kestävällä pohjalla vaan se on vääjäämättömästi menossa kohti kaaosta.
Kestävää ajattelua tarvitaan myös ilmastopolitiikassa. Nykyiset sanktiokeskeiset ratkaisut eivät korjaa ilmastonmuutosta. Tätä tosiasiaa ei muuta yksikään ilmastokonferenssi tai aktivistin palopuhe. Suuret ja tarpeelliset muutokset eivät ratkea verottamalla ja rankaisemalla. Kun ihmiskunta on joutunut kriisiin, avain on aina ollut innovaatioissa. Innovaatioiden avainaseman takia Suomen tulisi rahoittaa erilaisten tukimuotojen sijaan tiedeyhteisöjä ja tieteen tekijöitä.
Ollaan hetki rehellisiä: sillä ei ole mitään väliä, jos Matti Meikäläinen Suomesta luopuu autosta, lihasta tai matkustelusta tai heitä olisi vaikka 12 miljoonaa yksilöä, noin tuplat Suomesta. Jos me haluamme hoitaa osamme ilmastonmuutoksen estämisestä, se ei tapahdu yksittäisten kulutuspäätösten ansiosta. Se tapahtuu vain, jos Suomesta tulee sellainen innovaatio, joka pelastaa maailman.
Jonkun on kannettava vastuu, mutta kukaan ei ole varma kenen niskoille taakka romahtaa. Kuka on siis valmis ottamaan vastuuta? Ainoa ja oikea vastaus tähän on “me”. Meidän tulee kantaa vastuu, eikä odottaa, että kukaan muu tekisi sen puolestamme. Meillä on velvollisuus tehdä töitä pitkäjänteisesti tuleviakin sukupolvia varten niin talouden kuin ympäristön suhteen.
